Sari Matikainen: Yösydännä

Evankelista Sari Matikainen kertoo tässä kirjassa dramaattisen elämäntarinansa. Se tarina kulkee vuosikymmenien tuskan läpi ihmeelliseen paranemiseen ja sen jälkeisiin tapahtumiin asti. Matikainen joutui lapsuudessaan kokemaan seksuaalista hyväksikäyttöä, mikä rikkoi nuoren tytön sielun. Aluksi oli ehkä mahdollista yrittää unohtaa, mutta kun hän sitten oli onnellisesti naimisissa, menneisyydestä alkoi nousta hirveitä takaumia, jotka tuhosivat hänen mielenterveytensä. 

Tuskien tietä kesti kokonaiset kaksikymmentä vuotta. Matikainen oli uskossa, mutta Jumala ei tuntunut vastaavan hänen avunhuutoihinsa. Hän oli toivoton tapaus, jonka avioliitto ja perhe-elämäkin olivat riekaleina hänen oireilunsa takia. Eikä hän pystynyt pysymään pitkään työpaikoilla, jotka aina vaihtuivat. 

Lopulta edessä ei enää ollut muuta kuin työkyvyttömyyseläkkeen hakeminen. Mutta juuri silloin Jumala yllätti ja teki valtavan, uskomattoman ihmeen. Sari Matikainen sai kohdata Jumalan parantavan rakkauden eräässä rukouskokouksessa niin voimakkaasti, että menneiden vuosien pimeys pyyhittiin kertaheitolla pois. Avioliitto ja perhe-elämä eheytyivät, eikä eläkettä tarvittukaan, vaan Jumala avasi Matikaiselle ovet evankelistan työhön. 

Siihen työhön tuo kaikki oli tietysti häntä valmistanutkin. Ihanasti kirja rohkaisee luottamaan, että meidän muidenkin elämässä pimeiden vaiheidenkin keskellä Jeesus on koko ajan läsnä. Kaikessa voi sittenkin olla oma tarkoituksensa. Eikä ole niin toivotonta tapausta, ettei Jumala voisi auttaa. Ja jopa parantaa, jos se on hänen tahtonsa. 

Mutta Matikainen muistuttaa, että se vasta suurta ihmettä ja uskoa on, kun me pitkittyneiden ahdistusten keskelläkin kestämme, jatkamme eteenpäin ja pysymme Jeesuksen omina. Helppohan on uskoa silloin, kun ihmeitä tapahtuu, mutta kun pimeys jatkuu vuodesta toiseen, se vasta on uskoa, ettei silloin luovuta. 

Tunne-elämältään haavoittuneille ja muillekin kärsimyksen keskellä eläville valtavan rohkaiseva kirja. 

Mukana on myös Sari Matikaisen runoja toipumismatkansa eri vaiheista. Niissä on puhuttelevia oivalluksia. Minua kosketti esimerkiksi runo Huuto erämaassa, jossa Matikainen kyselee, missä Jumala oikein on, mitä hän odottaa, miksi vaikenee eikä vastaa, kun huudan vuodesta toiseen. Sitten kirjoittaja herää huomaamaan: 

Mitä? Kuulinko jotakin? Mitä sinä sanoit? 

Odotat minua? Että Sinä odotat minua? 

Tässähän minä olen ollut huutamassa 

    päivästä ja vuodesta toiseen! 

Odotat, että minä rauhoitun. 

Sinä odotat, että minä hiljennyn. 

Että Sinäkin voisit puhua. Ja rakastaa - minua. 

Oi, Jumalani! Kyllä - minä olen huutanut, 

ja minä olen syyttänyt. 

Mutta nyt minä vaikenen. 

Minä hiljenen ja lopetan tämän huutamisen, 

sillä tahdon kuulla Sinun äänesi. 

Sinun rakastavan, hellän äänesi. 

Tahdon painautua syliisi. 

Tässä oli noin puolet runosta, sen loppuosa. Tämä ajatus, että voisi lopettaa jatkuvan huutamisen ja sen sijaan vihdoin rauhoittua lepäämään Taivaan Isän armohoidossa, on hyvin puhutteleva. Jos voisi luottaa, että meitä kyllä hoidetaan ja että kyllä ne huudotkin on jo kuultu. Myrskyjenkin keskellä olemme sittenkin hyvässä turvassa. Meitä kannetaan. 

Päivä Oy 

125 sivua