Jennifer Rees Larcombe: Toivoton tapaus

Tämä kirja on matka toivottomuudesta toivoon. 

Vuonna 1982 Jennifer Rees Larcombe oli onnellinen kuuden lapsen äiti, muistaakseni 39-vuotias. Hän sairastui kuitenkin enkefaliittiin, aivojen ja selkäydinkalvon tulehdukseen, johon liittyi myös hermotulehdus. Sairastuminen vammautti hänet pahasti ja aiheutti valtavat määrät hankalia oireita. Aluksi Larcombe oli pitkään sairaalassa ja jopa kuolemaisillaan. Sitten hänet siirrettiin erääseen kuntoutuspaikkaan, josta hän lopulta pääsi kotiin, mutta elämä siellä oli hyvin vaikeaa. Ja vuosien varrella aina uusiutuvat aivotulehdukset saivat hänet joka kerta entistä huonompaan kuntoon. 

Koko perhe oli kriisissä, ja Jennifer itse vajosi masennukseen. Mutta vaikka aihe on rankka, kirja on silti yllättävän valoisa (rankan alun jälkeen). Jo takakannesta käy ilmi, että lopulta Larcombe sai kokea ihmeellisen paranemisen - kylläkin vasta kahdeksan vuoden sairastamisen jälkeen. Mutta ei valoisuus tule vain paranemisesta, vaan jo siitä, että jossain vaiheessa hän selvisi masennuksestaan, kun oppi hyväksymään tilanteensa. 

Eräs puolisonsa jättämäksi tullut ystävä nimittäin kertoi saaneensa apua Amy Carmichaelin sanoista: Hyväksymisestä löytyy rauha. (Carmichael oli itsekin vuosien ajan invalidi.) Aluksi Jennifer ei todellakaan halunnut hyväksyä omaa tilannettaan, mutta lopulta hänkin löysi rauhan juuri hyväksymisen kautta. Hän sai oppia: 

Ehkä rauha koittaa, kun lakkaamme kysymästä miksi? ja sen sijaan kysymme miten? Ei miksi tämä tapahtui minulle, vaan miten voin parhaiten käyttää sen mitä minulla on? 

Jennifer Rees Larcombe oppi nauttimaan siitä, mikä hänelle oli mahdollista; hän esimerkiksi alkoi kirjoittaa kirjoja ja lehtijuttuja. Häntä alettiin kutsua pitämään puheitakin. Larcombe myös huomasi, että hänen kadehtimillaan terveillä ja hyvännäköisilläkin ihmisillä saattoi olla kauniin julkisivun takana suuria suruja. Ja toisista vammaisista hän sai hyviä ystäviä, vaikka alun perin hän ei ollut halunnut edes myöntää olevansa itsekin vammainen, eikä siksi halunnut olla vammaisten kanssa tekemisissä. 

Kirjaan tuo valoisuutta myös kirjoittajan huumori. Todella hyvä kirjoittaja hän myös on. Teksti on mukaansatempaavaa. 

Ja sitten siellä loppupuolella oli ihanaa lukea, miten Larcombe sai kokea uskomattoman, täydellisen paranemisen vuonna 1990. Hän, jonka lääkärit olivat todenneet toivottomaksi tapaukseksi jo vuosia sitten. Lääketiede ei voinut tehdä hänelle muuta kuin lievittää oireita. Häneltä olikin aikaisemmin ilmestynyt kirja Minä en parantunut (Kirjaneliö 1988). 

On aina rohkaisevaa lukea siitä, miten Jumalalle on kaikki mahdollista. Mutta toisaalta tämä kirja puhutteli myös siinä, että vaikka paranemista tai jotain muuta rukousvastausta ei tulisi, olisiko mahdollista opetella sitä hyväksymistä, josta Jennifer Rees Larcombe sai niin paljon apua? Että voisi keskittyä siihen, mikä on hyvin, ja siihen, mikä näissä oloissa on mahdollista. Jospa voisi lakata kysymästä miksi ja kysyäkin miten. 

Luin netistä, että Jennifer Rees Larcombe kuoli toissa syksynä 80-vuotiaana. Kirjassa kerrotaan, miten hänen paranemisensa jälkeen ihmiset varoittelivat, että aivotulehdus tulee kyllä taas ja oireet palaavat. Mutta ei sitä koskaan enää tullut. Vanhoilla päivillään Larcombe sairasti syöpää.  

Tämä on niin ihana ja rohkaiseva kirja, ettei kannata pelästyä rankkaa aihetta. Varsinkin erilaisten kärsimysten keskellä elävät voivat saada tästä paljon. Suosittelen! 

Päivä Oy 1992 

203 sivua 

Alkuteos: Unexpected Healing (1991) 

Suomentanut Ulla Tervo 

P. S. Kirjassa Larcombe kertoi siitäkin, miten hän prosessoi ja kirjoitti romaaniaan Kuin luottaisi lukinlankaan. Minulla on sekin hyllyssäni. Nyt kiinnostaisi lukea myös se, ehkä jo lähiaikoina?