Jennifer Rees Larcombe: Jumalan hanskat

Hanska on itsessään tyhjä ja veltto eikä pysty tekemään mitään, ennen kuin sen sisään laitetaan käsi. Niin mekin voimme olla Jumalan hanskoina, kun hän toimii meidän kauttamme. Meillä jokaisella on erilainen luonne, lahjat, terveys, elämäntilanne ja niin edelleen, ja niin myös tapoja olla Jumalan käytössä toisten ihmisten elämässä on lukemattomia. Jokainen voi löytää itselleen sopivimmat tavat. Monia tapoja löytyy tästä Jennifer Rees Larcomben kirjasta, ja itsehän voi aina keksiä niitä vielä paremmin itselleen sopivia. 

Kirja kertoo monipuolisesti lähimmäisen auttamisesta, palvelemisesta, rohkaisemisesta ja todistuksena olemisesta niille, jotka eivät ole uskossa. Larcombe kertoo valtavat määrät kiinnostavia tarinoita siitä, mitä hänen tuntemansa ihmiset ovat tehneet, miten he ovat onnistuneet ja miten epäonnistuneet. Hän myös rohkaisee, että heikkoina ja rajoituksinemmekin voimme olla Jumalan käytössä. 

Aluksi onkin paljon lukuja eri vastaväitteistä, joita meillä voi olla tähän aiheeseen liittyen. Entä jos en pysty rakastamaan, entä jos joudun kynnysmatoksi, tai jos olen liian ujo, minulla ei ole aikaa, en onnistu koskaan, olen liian sairas, olen itse masentunut, minulla ei ole lahjoja ja niin edelleen. Näissä luvuissa Larcombella on tosi rohkaisevia näkökulmia siihen, miten me sittenkin voimme olla Jumalan käytössä, vaikka luulisimme, ettei meistä ole. 

Esimerkiksi ujo ihminen voi ajatella, että helppohan noiden rohkeiden ja puheliaiden on lähestyä ihmisiä ja todistaa uskostaan. Mutta se puhelias voikin toisaalta joskus levittää toisten arkaluontoisia asioita eteenpäin tai puhua niin paljon, ettei ehdi kuunnella toista. Silloin hädässä oleva ihminen lähestyy mieluummin sitä ujoa, joka osaa kuunnella, ei ala neuvoa eikä saarnata eikä kerro kuulemaansa eteenpäin. 

Voimme myös ajatella, että eihän kukaan ole tullut minun kauttani uskoon. Billy Graham on kuitenkin arvioinut, että ihmisen on oltava tekemisissä noin seitsemän uskovan kanssa, ennen kuin hän on valmis tulemaan itse uskoon. Jokainen on tärkeä lenkki siinä ketjussa. 

Eräskin hoitaja tapasi sairaalan hississä itkevän naisen, laski kätensä tämän käsivarrelle ja sanoi: Te olette kovin surullinen. Ehkä kannattaisi yrittää rukoilla? Naiset eivät enää koskaan tavanneet toisiaan, mutta nuo sanat jäivät naisen mieleen itämään, ja hän tuli myöhemmin uskoon. Eikä tuo sairaanhoitaja tullut tietämään mitään siitä, miten suuri vaikutus niillä muutamilla ohimennen sanotuilla sanoilla oli ollut.  

Moni voi ajatella niinkin, ettei voi kutsua ihmisiä kotiinsa, kun siellä ei ole kaikki viimeisen päälle kaunista ja siistiä tai kun vieraille ei jaksa valmistaa upeaa ateriaa - tai niin kuin täällä Suomessa: leipoa seitsemää sorttia tarjottavaa. Mutta useimmat ihmiset eivät halua nähdä täydellistä kotiamme, vaan meitä itseämme, ja moni voi stressaantuakin, jos toisen koti on kuin sisustuslehdestä. Vaatimaton leipä ja juusto muiden seurassa puolestaan voi yksinäisestä maistua paljon paremmalta kuin leipä ja juusto omassa seurassa. 

Mitä tulee siihen, että itsellä on masennusta tai muita ongelmia, usein sellainen ihminen pystyy ymmärtämään toista kärsivää paljon paremmin kuin joku, joka ei ole kokenut vastaavia asioita. Larcombe kirjoittaa, etteivät meidän henkilökohtaiset vaikeutemme estä Jumalaa käyttämästä meitä työntekijöinään. 

Kirjan loppupuolella puhutaan sitten siitä, miten seurakunnassa pitäisi kohdata uusia tulijoita, ja miten kohdata työkavereita, naapureita, vanhuksia, sairaita, kuolevia ja surevia. Myös kirjeitse rohkaisemisesta Larcombe kirjoittaa. Nykyään tuokin on vielä helpompaa, kun rohkaista voi ihan reaaliajassa jo lyhyelläkin viestillä. 

Vaikka Larcombe kirjoittaa rohkaisevasti, kyllä lukemastaan voi välillä stressaantuakin, jos tulee tunne, että pitäisi pystyä kaikkeen siihen, mitä nämä eri henkilöt tekivät. Monet esimerkeistä sopivat ulospäinsuuntautuneille ja käytännöllisille toiminnan ihmisille. Tässä kirjassa tuli usein vastaan niin aktiivista, energistä ja touhukasta porukkaa. Entä jos onkin väsynyt introvertti? Mutta kuten Larcombe sanoo, kenenkään ei ole tarkoitus pystyä kaikkeen, ja on siellä niitä väsyneelle introvertillekin sopivia ideoita. Kuten tuo kirjoittamalla rohkaiseminen, kuunteleminen tai vaikka rukous, tuo salainen ase: 

Mistä me sitä paitsi tiedämme, ettei Jumala meidän unenpöpperöisten rukoustemme kautta vaikuta siihen hölkkääjään, joka kello 5:30 tömistää ikkunamme alta joka aamu? Tuskin hölkkääjä tulee koskaan tietämään, miksi hän alkoi yhtäkkiä etsiä Jumalaa - ja mekin saamme vasta iäisyydessä kuulla, että rukouksiimme vastattiin. Rukous on salainen keino rakastaa lähimmäistä. 

Sekin on hyvä muistaa, ettei Jumalan palvelemisen tarvitse olla raskasta marttyyriutta, vaan häntä saa palvella iloiten. Tästä Larcombe kirjoittaa hyvin: 

Joskus me ehkä kuvittelemme, että Jumalalle uhratun työn pitäisi tuntua velvollisuudelta eikä nautinnolta. Pelkäämme, ettemme voi toteuttaa Jumalan tahtoa, jos meillä on mukavaa. Toisaalta tiedämme jo kouluajoilta, että osaamme parhaiten sitä, mistä pidämme. Miksi me emme Jumalan mielestä saisi olla onnellisia Häntä palvellessamme? Roomalaiskirjeen 12:8:ssa sanotaan: "...joka laupeutta harjoittaa, tehköön sen iloiten"! 

Ristin Voitto 1989 

184 sivua 

Suomentanut Salme Moksunen 

Tästä kirjasta otin kuvankin viime syksynä, kun aloitin tätä blogia. Sitten olen kuitenkin todennut, että paljon helpommalla pääsee ilman kirjakuvia.